Summa summarum

Vale

Istuskelen paraikaa Balilla. Kuuden kuukauden Jenkkireissun jälkeen oli hyvä ottaa vielä pieni lomaltapaluuloma ja tehdä jotain aivan muuta kuin kiivetä.  Nimittäin kokeilla surffaamista ensimmäistä kertaa elämässä. Aalloista onkin nyt useampi päivä nautittu ja surffaaminen tuntuu olevan sopivassa määrin haastavaa ja palkitsevaa hommaa - tosin keliriippuvaisempaa kuin mikään muu laji jota itse olen kokeillut. Mutta ei siitä sen enempää, tarkoitus oli kirjoitella mietteitä jenkkireissusta kokonaisuutena.

Normipäivä Kentuckyssä

Koska kyseessä oli ensimmäinen reissu molemmilta meiltä Yhdysvaltoihin - tai edes koko mantereelle, oli molemmilla oletuksia ja ennakkoluuloja paikasta, kulttuurista ja ihmisistä. Positiivisia ja negatiivisia. Tiedän, ei pitäisi.. Pitiväkö ne paikkansa? Tähän on vaikea vastata, koska suurin osa ajasta vietettiin melkoisessa kiipeilykuplassa - eri kallioiden äärellä, joissa suurin osa tapaamistamme ihmisistä oli kiipeilijöitä. Oikeastaan ainoa suurkaupunki, jossa oikeasti vietettiin edes jonkin verran aikaa oli San Francisco. Chicagossa autoa etsiessä tutuiksi tuli lähinnä autokauppiaat ja esikaupunkialueet. Joten elämästä suurkaupungeissa ei juurikaan jäänyt mitään ensikäden tietoa. Salt Lake Cityssä päästiin parin päivän ajan tutustumaan paikalliseen elämään majoittuessamme kiipeilijän luona, johon olimme tutustuneet matkan aikana.

Huolimatta edellisestä yritän tässä avata jotain asioita paikallisesta kulttuurista. Heti aluksi mantereelle päästyämme en voinut kuin ihmetellä ihmisten kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä sekä avuliaisuutta. Tämä on varmaan osin pinnallista ja kulttuurin iskostamaa jokaisen korvien väliin, mutta se sai usein itsenikin hyvälle tuulelle ja ottamaan muita huomioon paremmin. Kiipeilijöiden keskuudessa tietysti sama jatkui, mutta vielä lämpimämpään sävyyn, olihan meillä yhteiset intressit. Ravintoloissa tuli usein olo, että tämä  kohteliaisuus ja hyväntuulisuus oli tarjoilijoiden puolelta melko pakotettua.

Landerin kylässä itsenäisyyspäivän paraatia odotellessa.

Meikä kokkina

Ruoka. No, yleisesti ottaen se oli lievä pettymys. Välillä tuntui erittäin haastavalta löytää kaupasta ruokaa tuorehyllyn ulkopuolelta missä ei olisi lisättyä sokeria, saatika hyvää keskihintaista ravintolaa, jossa ainoa hyvä annos ei olisi se burgeri. Burgerit taasen olivat erinomaisia useassakin paikkaa, eli sen valmistus oli kyllä hallussa.  Ja hitto, kyllähän meikäläinen hyvistä burgereista tykkää, mutta ei niitäkään puolta vuotta jaksa syödä. Hampurilaiseketjuja ja muita pikaruokaloita löytyy tietysti joka nurkasta, mutta näistä ei nyt ollut kyse. Burgeriketjujen kyljessä oli aina meksikolainen rafla, joista sai tacoja. Näissä molemmissa oli taas se huono puoli, että niitä on helppo valmistaa itse pakuolosuhteissa. Eli kun raflaan mentiin lepo- tai kauppapäivinä, olisi ollut kiva syödä jotain muuta kuin näitä vaihoehtoja. Kolmas vaihtoehto tuntui olevan friteerattu se tai tuo, usein kanaa. Edelliset vaihtoehdot kun tiputti pois niin jäljellä oli usein italialainen ravintola, josta saattoi saada kelvollistakin pitsaa - tai sitten ei. Kannattaa nyt huomoioida, että ravintolatarjonta tien päällä ja pikkukylissä kallioiden lähellä ei ollut aina se paras... San Franciscossa toki oli ravintoloita silmänkantamattomiin, mutta sieltäkään ei mitään jackpottia löydetty (ei sillä, että olisi kauhean ahkerasti etsitykään). Pääosin reissussa tehtiin ruokaa siis itse ja usein kasvispainotteisesti. Yllätyksenä kasvisproteiinivaihtoehtojen lukumäärä oli paljon suurempi kuin oletimme eli kana- ja lihakorvikkeita löytyi useita erilaisia ja melko kohtuulliseen hintaan supermarketeista. Oluiden ystäville Jenkkilä tarjoaa useita erinomaisia pienempien panimoiden oluita hyllyt tursuten, IPAt, DIPAt SIPAt ja erilaiset APAt olivat eniten edustettuina.

Melko perinteinen jenkkiaamiainen.. Kyllä tällä jaksaa

Tien päällä lounas hoitui toisinaan näin

Tai näin.

Ajoa jenkkilässä tulee paljon. On turha kuvitella kävelevänsä yhtään mihinkään, kun varsinkin pienemmissä kylissä kävelykadut loistavat poissaolollaan. Kilsoja meillä tuli koko reissun aikana noin 20 000 km, joten bensaan sai kulumaan jonkin verran rahaa, vaikka se onkin erittäin halpaa. Tietysti pakussamme ollut ECO-mallisarjan 4,6 V8 ei nimestä huolimatta se kevytruokaisin ollutkaan. Autot, kuten aiemmin jo todettu, ovat maaseudulla isoja. Kaupungeissa taas näkyi pienempiä ja matalallakin kulkevia henkilöautoja aina Nissan Micrasta Tojotan hybrideihin ja Tesloihin. Maaseudulla ajaessa pienempiä hiekkateitä kallioiden lähelle, tarve pickuppien korkeaan maavaraan ja nelivetoon alkaa valjeta. Jos kiipeilytopossa sanottiin, että tie vaatii nelivedon, emme usein lähteneet edes kokeilemaan pakulla. Välillä "ok for 2WD if you drive carefully" oli seki mahdoton edettävä. Joskus tiessä oli niin isoja monttuja, että etenimen olisi loppunut kesken. Välillä sateiden jälkeen "tie" oli puolen metrin syvyinen mutavelli, johon nelivedot joka kerta läpiajaessaan kaivavat vain isommat montut. Joskus tie oli teoriassa hyvä ja "tasainen", mutta koostui pelkistä kivistä, jotka saattoivat olla melko teräviä. Eikä huonon tien pätkät välttämättä olleet lyhyitä, vaan saattoivat jatkua useita maileja.  Suurin osa paikoista mihin halusimme oli kuitenkin kelvollisten teiden päässä, mutta ymmärrän kyllä nyt miksi osa paikallisista on satsannut monsteriautoon. 

Harvinaisen hyvä tie

No mitenkäs se kiipeily ja luonto? Yhdysvallat on iso maa. Monet luonnonpuistot ovat valtavia, sanoinkuvaamattoman upeita ja täynnä hienoa nähtävää. Aavikko on pysäyttävän hieno. Maa on niin iso, että meilläkin kiipeilyt jäivät vain muutamiin tunnetuimpiin paikkoihin ja osasta niistäkin ehti raapaista vain pintaa. Siltikin jäi fiilis, että Jenkkilässä on paljon enemmän hyvää trädikiipeilyä kuin sporttia. Tästä huolimatta erityisesti Red River Gorge on alue, joka on jokaisen sporttikiipeilijän koettava. Kalkkikiveä en tulisi euroopasta tänne kiipeämään, mutta RRG:n ainutlaatuisesta hiekkakivestä on vielä joskus päästävä nauttimaan. Lähialueella on myös New River Gorge, joka jäi meiltä tällä kertaa väliin, mutta on yhtä kehuttu sporttipaikka. Riflehän on Jenkkien kalkkikiviparatiisi, ja noh... häviää kyllä Espanjan, Ranskan ja Kreikan isommille kiipeilyalueille mennen tullen, vaikka sielläkin kannattaa käydä joskus turpiinsa ottamassa ihan muista syistä.

Mutta siitä trädistä. Räkin raahaaminen mukaan oli erinomainen päätös, vaikka itse en juuri kymmentä trädireittiä vuodessa enempää tätä ennen ollutkaan kiivennyt. Enkä itseasiassa yhtään trädimultipitsiä ennen tätä reissua. Varsinkin länsipuolella Yhdysvaltoja, Kalliovuorten ja Sierrojen vuoristossa sekä aavikkoalueella on niin paljon helppoa ja keskivaikeaa trädiä erinomaisissa maisemissa, että muutaman tötterön päälle on vain pakko päästä kiipeämään. Ja suurin osa näistä on omin kamoin varmistettavia reittejä. Ekat omat trädimultipitsit jäivätkin mieleeni yhtenä reissun kohokohtina. 

Luonto on hienoa

Vähän isompi töppyrä Yosemiten luonnonpuistossa

Toinen mokoma, kansallismonumentti, mutta aika paljon matalampi.

Ah, aavikkoa.

Salt Laken solarium

Näin pitkällä reissulla lisäksi vain yhden kiipeilyn alalajin harrastaminen alkaa jossakin kohtaa helposti maistua puulta, joten seikkailullisemman reitin ujuttaminen sinne tänne virkistää mielen ja tuo mukavaa vaihtelua. Tämä oli asia, jonka tiedostin jo ennen lähtöä. Ainoastaan reissun ekalle kohteelle (RRG) oli jotain tavoitteita, ja loppuaika ajateltiin edetä fiilisten mukaan ja yrittää nähdä mahdollisimman monta uutta hienoa aluetta. Kiipeilyn kannalta järkevämpäähän olisi kiivetä enemmän syklitetysti, painottaen vaikka reilu kuukausi sporttia jonka jälkeen pari-kolme viikkoa boulderia ja sen ohessa trädiä. Tämä kyllä tiedostettiin, mutta jäi enemmän ajatuksen tasolle. Sporttia tahkotessa kun voimakestävyys paranee tiettyyn pisteeseen, kunnes lähtee laskuun kehon helposti ylikuormittuessa. Peruskestävyys saattaa parantua pidempäänkin, mutta voimatasot ropisevat päivä päivältä alaspäin. Viikkojen  mittaiset, tai ylipäätään pidemmät kuin parin päivän boulderointisessiot  jäivät pois paristakin syystä. Pakuun, meidän rakentamalla setupilla, mahtui järkevästi oikeastaan vain yksi pädi kiinteästi, eli siten, ettei se koko ajan pyörisi jaloissa, mikäli se ei olisi käytössä. Toinen syy oli reissun ajankohta. Suurimmilla/parhaimmilla boulder-alueilla oli liian kuuma huhti-syyskuussa. Siltikin, yhden pädin hankinta oli järkevä hankinta. Tällöin pääsi silloin tällöin lähibouldereille nauttimaan uusista hienoista bouldereista ja nostamaan edes hieman voimatasoja. 

Kun on kuuma..

Otelauta meillä oli mukana ja sitä käytettiin ahkerimmin lämmittelyssä sporttireiteille. Olen melko varma, että tällä rutiinilla sain pidettyä sormet kunnossa koko reissun ajan. Toisinaan tuli tehtyä hieman leuanvetotreeniä kiipeilyn päätteeksi. Vastalihaksia sekä venyttelyä tehtiin (tai ainakin ajateltiin tehtävän) lepopäivinä. Näin pitkällä reissulla oli erityisen tärkeää kuunnella kroppaa ja seurata ylirasituksen merkkejä. "Two days on, one day off" ei toimi. Lepoa tarvitaan paljon enemmän, jos tahkoat seiniä viikkotolkulla. Suuremmilta vammoilta tosiaan vältyttiin, mutta pienempiä kyllä oli. Meikäläinen säikäytti itseni ekan kuukauden aikana RRG:n Bob Marley -sektorilla, kun kattokiipeilyn väsyttämä olkapää rusahti äänekkäästi painon ollessa pelkillä nivelillä hänkkäävässä layback-muuvissa. Onneksi olkapää tervehtyi kun malttoi kiivetä suorempia linjoja noin viikon verran. Eme sai vanhan rannevammansa ärtymään pahemman kerran uudelleen Indian Creekin halkeamissa, mutta siirtyminen takaisin sporttireiteille auttoi. 

Lämmittelyä Riflessä

Vaihtoehtoaktiviteettia

Vaikka kiipeilysuoritusten taso laski tasaisesti, oli tien päällä olo sekä uusiin paikkoihin tutustuminen fantastista. Parasta tässä reissussa oli varmaan se, että oli aikaa tehdä juuri niinkuin tuntui hyvältä. Paikkaa vaihdettiin kun siltä alkoi tuntua tai jäätiin vielä pariksi päiväksi, jos jokin reitti oli vielä hampaankolossa. Kaiken kiipeilyn ohella matkasta teki ikimuistoisen tietysti tien päältä saadut uudet tuttavuudet, heiltä saatu apu, vinkit, majoitukset ja tärkeimpänä tietysti seura kallioilla, nuotioiden ja kaljojen tai lautapelien ääressä. Varmasti lähtisin vastaavanlaiselle reissulle toistamiseen. Jos reissun kulut kiinnostavat, niin katso Emen kirjoittama edellinen blogipostaus.

Kiitos seuraajille!

And finally the last paragraph in English. First I will summarize the post above: this long trip was a dream come true and we had loads of fun travelling and climbing in the United States. Because our trip would not have been as whole and magnificent without all the people we met and new friends we made, I want to thank you all (if you weren't an asshole) who we met for your kindness, friendliness and hospitality. We really hope a day will come when we'll meet again, somewhere, anywhere! Probably near a climbing crag. :)

In Ten Sleep with Giulia & Henrique

 Additionally some special thanks to:

- Andrew, our first climber contact of the trip and local guide to RRG, who found us some dry routes on a soaking wet day for our first climbing day of the trip! 

- The RED crew for all the laughs, chats, games, beers, beta etc. to whom we bumbed into throughout the six months in different places, starting from the RRG: Andrew (again!), Genevive, Jenna, Jon, Davide

- Henrique and Giulia, travelling similarly in a van and sharing thoughts (and an AirBnb :) throughout the trip

- Ian, Cecilia and Chris for hosting us in Salt Lake City and showing us the ropes in Indian Creek

- Paul, for good laughs, beers and memorable moments in Rifle and Lander. And beta!

- Ty and Brennon, for the STOKED young company in Lander.

- Pauli, Enni and Pasi, for inspiration and good tips