Yosemite

Vale

Kiipeilijänä, tai edes Kalifornian pohjoisosassa vierailevana turistina Ameriikoista ei voi poistua käymättä Yosemitessa, "Jossessa". Jopa tunnollisen Sport-kiipeilijän täytyy käydä kiipeämässä laaksossa muutama köydenpituus, jotta tietää jatkossa mistä puhutaan. Joten Tahoelta auton nokka suunnattiin kohti tuota legendaarista graniittilaaksoa.

Matkalla Yosemiteen. Kaliforniassa on ollut tänä vuonna ennätysmäärä metsäpaloja - Yosemitekin oli pitkän pätkän suljettuna.

Ensin muutama sana greideistä (ah, parasta). Ei-kiipeilijöille: greidit kertovat kiipeilyreittien vaikeustason, tai ainakin antavat osviittaa siitä. Jenkeissä on käytössä YDS, eli Yosemite Decimal System, joka perustuu alun perin vaellusreittien haastavuuden ilmaisuun. Karkeasti sanottuna: 1 = kävelet tietä, 4 = kävelet/kiipeät jyrkkää maastoa, jossa joudut ottamaan tukea lohkareista. 5-alkavat ovat jo kiipeilyä jollain tasolla, jossa nelivetomoodi on päällä. Vitosta sitten on lohkottu aliluokituksiin 5.1-5.15. Aikoinaanhan ajateltiin, että ihminen ei pysty kiipeämään 5.10 greidiä vaikeampia reittejä. Se oli siis absoluuttinen limiitti, greidien katto.

Eme laskeutuu The Grackin jälkeen Glacier Point Apronin släbiä. (Huomaa uusi kengännarulaskeutumisköysi, on kevyt!)

Edellinen mielessä osattiin varautua siihen, että paikalliset greidit saattavat olla omaa luokkaansa ja nöyryyttää 5.12 ja 5.13 paukuttelevia sport-kiipeilijöitä rätillä naamaan. Huom. Edellinen pätee kauttaaltaan trädigreideihin täälläpäin (ehkä muuallakin?), jos aiemmista postauksista ei ole tullut vielä selville. Jossen kiipeilyurakka aloitettiin siis turvallisesti 5.6 greidatulla The Grackilla. Ranskalaisessa asteikossa 5.6 taitaa olla jotain nelosen luokkaa. Kolmen köydenpituuden erittäin släbähtävä halkeamapätkä toimi oivallisena tutustumisena laakson tyyliin, mutta en kyllä päästäisi nelosen kiipeilijää liidaamaan ko. reitille. Kuten multipitseillä yleensä, tälläkin kertaa saatiin ripaus säätöä matkaan, kun Eme linkkasi toisen ja kolmannen köydenpituuden. Mountain Projectissa sanottiin, että kahden viimeisen linkkaaminen on 70 metrisellä köydellä mahdollinen, mutta "rope stretcher". Meillä oli käytössä hieman vanhempi 80 metrinen köysi, jota on matkan varrella pätkitty nyt kolme-neljä tahi viisi kertaa. Tiedettiin, ettei se aivan 70 metrinen ole, mutta reilu 65 metrinen kuitenkin. Tässä vaiheessa täytyy myös muistaa, että uudet 70 metriset köydet ovat aina pidempiä kuin 70 m. Jotkut valmistajat lupaavat jopa 10 % pidempiä köysiä hyllystä kuin ilmoitettu mitta. Kuten arvata saattaa, vaikka meikäläinen oli rakentanut ekan kp:n jälkeisen ankkurin hieman korkeammalle kuin normaalisti, köysi jäi silti vajaaksi. Tilannetta ei ehkä helpottanut se, että viimeisen kp:n ja koko reitin kruksi on siellä loppumetreillä, jossa ei saa yhtään varmistusta 5-7 metriin. Eipä siinä, varmistuslaite irti kun köysi loppui ja kiipeämään Emen tahtiin, pitäen köydessä koko ajan hieman löysää. Reilu viitisen metriä tuli kiivettyä (ja osin teknottua) halkeamaa, kunnes Eme huuti että on vihdoin ankkurissa kiinni. Ko. tilanteessa ei kakkosen (eli jälkimmäisen) kannata pudota. Onneksi olin helpolla pätkällä. Kaikesta huolimatta The Grack oli erittäin nautinnollinen pätkä, ja hyvä intro Josseen. Suosittelen, vaikka nelosen kiipeily ei varmasti kuulosta kovinkaan hurjalta. Reitti meni varjoon noin kolmen aikoihin iltapäivästä, joten lämpimälläkin säällä tämä seinämä (Glazier Point Apron) on melko miellyttävä.

Taustalla "El Cap", 1000 metriä graniittia. Ei, ei todellakaan kiivetty tuota seinämää.

Majoittumiseen Yosemiten puistossa on useita leirintäalueita. Monet voi (ja kannattaa) varata etukäteen jos haluaa huoletta ajella paikan päälle leiriytymään. Muutamia "walk-in" leirintäalueitakin on, joihin varausta ei voi jättää. Näistä kiipeilijöille mieleisin ja kuuluisin on varmasti Camp 4, joka sijaitsee mukavasti laakson pohjalla. Camp 4 maksaa tällä hetkellä 8 $ yöltä (varmasti halvin koko puistossa), ja vapautuvat paikat jaetaan aamukasin paikkeilla. Jonoa alkaakin kertyä aamuyöstä, joten kannattaa olla ajoissa liikkeellä. Meillä ei ollut telttaa, joka on Camp 4:ssa pakollinen (nukkuminen autossa kielletty!), joten tätä vaihtoehtoa emme päässeet hyödyntämään. Koska olimme varaustenkin suhteen "hieman" myöhässä, ajelimme kiltisti puiston ulkopuolelle nukkumaan. Ainiin, laaksossa saa yöpyä maksimissaan 7 yötä, ja itse puistossa 14 yötä. Miten tätä valvotaan… en tiedä. Kannattaa myös muistaa, ettei laakso ole vain kiipeilijöiden suosiossa, joten trailhead-parkkipaikat ja muut levikkeet täyttyvät melko herkästi autoista.

Nutcrackerin (5.8) alku.

Toisena kiipeilypäivänä Jossessa päätettiin ottaa alle edes yksi todellinen klassikko, jossa ei menisi kuitenkaan koko päivää. Nutcracker (5.8) on varmasti yksi lyhyemmistä kuuluisista reiteistä (5 köydenpituutta) ja tarjoaa yhtä kp:ta lukuunottamatta kiipeilyä 5.8 greidilleen koko rahalla. Lisäksi reitti on todella suosittu, joten kannattaa varautua jonottamaan. Jo ensimmäinen pitsi on "in-your-face" jos laybackkäys liukkailla jalkkiksilla sormihalkeamassa kuulostaa jännältä. On se silti släbiä, ja kruksin saa varmistettua todella hyvin, että ei hätää. Topo ja Mountain Project antavat ymmärtää, että koko reitin kruksi, ja vaarallisin osuus on viimeisellä kp:lla oleva hyllymantteli. Ei siinä kyllä pudota kannata liidatessa, mutta meidän molempien mielestä paljon haastavammat pätkät löytyivät neljänneltä kp:lta kitkatraversen ja pienen halkeamakatonylityksen muuveista. Edelliset kohdat sai kyllä varmistettua (traverseen 0.2), mutta reitin ilmavuus pakottaa keskittymään hieman kovempaa. Mainitaanpa nyt tähän loppuun kuitenkin, että reitille paistoi koko päivän eli oli siis *lvetin kuuma. Jotain reilu +30 luokkaa ja vietimme seinällä vajaa nelisen tuntia. Meikäläinen sai rakotkin päkiöihin. Jännä. Ehkä syyskuun alku ei ole kuitenkaan vielä kiipeilyyn paras siisoni täällä. Anyway, reitti on klassikko. Käy kiipeämässä. Mutta vaikka lokakuussa.

Kuumuus ajoi meidät pois laaksosta tokan päivän jälkeen Tuolumne Meadowsseille, jossa lämpötilakin putosi mukavasti. Multipitsien jälkeen otettiin mentaalisesti iisimpi boulderointipäivä. Lyöttäydyttiin Porterin seuraan, jolloin pädimääräkin jo triplaantui. Boulderpäivän hiet sai huuhdottua upeassa Tenaya -järvessä.