Devils Tower

Vale

Wyomingin koilliskulmassa sijaitseva Devils Tower on meikäläisen mielestä yksi omituisimmista kalliomuodostelmista, joista olen nähnyt kuvia erilaisia kiipeilymedioita kuluttaessa. Vuonna 1906 Theodore Roosevelt julisti muodostelman suojeltavaksi ja Yhdysvaltojen ensimmäiseksi kansallismonumentiksi. Noin 300 metrinen fonoliittista porfyyriä (älä kysy) oleva torni nousee muuten melko tasaisen maaston ympäröimänä. Monumentilla käy vuosittain puolisen miljoonaa turistia, joista noin prosentti kiipeää päälle. Noin parisataa lähes pystysuoraa halkeamareittiä vie kohti toppia, joten valinnanvaraa perinteisesti varmistettavista linjoista löytyy. Myös muutama pultattu reitti löytyy niille joilla kiilat ei pysy näpeissä, mutta en kyllä keksi hyvää syytä kiivetä yhtäkään niistä. Monumentti on tärkeä myös alkuperäisasukkaille ja kesäkuun ajan tornilla on vapaaehtoinen kiipeilykielto jolloin heimot suorittavat paikalla rituaalejaan. Lisätietoja paikasta voi lukea vaikka täältä.

Tie vie tornille.

Tornin ensi kertaa nähdessä autosta ei voi kuin ihmetellä. Lähemmäs mentäessä fiilis ei katoa, vaan muodostelman olemassaolo tuntuu entistä enemmän uskomattomalta. Päätimme lähteä katsomaan minkälaista kiipeilyä kahden kp:n (ja sen jälkeisen 30 metrtin skrämblen) Soler (5.9) tarjoaa. Kommenttien ja arvosteluiden perusteella tiedossa olisi hyvin suosittu sekä suositeltu reitti tornin toppaamista varten. Lisäksi rajoituksena oli tuplaräkillä varmistettava reitti, jossa ei olisi juurikaan offarihalkeama. Reitti oli varjossa vasta iltapäivästä, joten hitaan aamun ja lounaan jälkeen käytiin ensin kuittaamassa kiipeilylupa Visitor Centerissä. Lupa on ilmainen, mutta pakollinen. Toinen puoli palautetaan kun tornilta poistutaan. Kiipeily alkoikin jo ennen reitille pääsyä. "Lähestymispolku" oli ilmavaa traversea (lue:poikkikulkua) liukkaaksi kulunutta ramppia pitkin, jossa on potentiaalia päätyä kymmeniä metrejä alemmas, jos ei ole tarkkana. Hyväkitkaiset lähestymisekengät olivat plussaa.

Länsiseinämä tornin juurelta.

Henrique Solerin ekalla kp:llä pilvisellä säällä (joka muuttui sateeksi tunti myöhemmin).

Itse reitin ensimmäinen kp on melko pitkä, noin 45 metriä jatkuvaa tuplahalkeamakiipeilyä sisäkulmassa. Jopa sporttikiipeilijälle riittää tuplakamut välillä 0.5 - 3.0, jos pää kestää ranettaa alun helpot 10-15 metriä muutaman kiilan varassa. Reitin puolivälissä odottaa pultattu ankkuri, jossa saa nauttia roikkuständistä. Toka kp on hienoa, hieman sormihalkeamaa isompaa vakoa puoliväliin asti, jonka jälkeen reitin tähdet ropisevat rankasti. Tarjolla on irtonaisia isoja murikoita sekä fleikkejä, joita ei uskaltaisi käyttää käsin tai jaloin, saati varmistaa. Onneksi todella huonoa osiota on vain kolmisen metriä. Eme taiteili kakkospitsin lopun irrottamatta onneksi yhtään murusta seinästä. Jos jokin blokki irtoaa, se osuu takuuvarmasti varmistajan niskaan tai pahimmassa tapauksessa kimmoke lentää aina turistien käyttämälle polulle asti tornin juuressa. Not nice. Tokan pitsin jälkeen koilittiin köydet olalle ja kiivettiin toppiin helppoa, mutta tarkkuutta vaativaa Meadows Finishiä pitkin. Topista avautuu mainiot näkymät joka suuntaan, koska ympärillä ei juuri muita korkeita muodostelmia ole. Saman olivat huomanneet tuhannet lentomuurahaiset, jotka pitivät majaansa juuri kiipeilijöiden lokikirjan luona. Nimi kirjaan ja äkkiä alas.