Kuivan kiven metsästys

Eme & Vale

Vaihteeksi kiipeilykuulumisia. Jo matkalla Chicagosta etelään päiviteltiin sääennustetta ja pohdittiin onko Red River Gorgeen järkeä mennä, kun sademäärät mitattiin kymmenissä milleissä ja lämpötilankin luvattiin käyvän pakkasen puolella. Vaihtoehtona oli jatkaa ajoa kohti etelää, Chattanoogaa. Jäätiin pohtimaan asiaa yöksi Walmartin parkkipaikalle Lexingtoniin, jossa Redin ja Chattanoogan tiet erosivat.

Sateisen yön jälkeen aamu valkeni vähän kirkkaampana, mutta kylmänä. Siirryttiin Starbucksiin aamukahville googlailemaan, mistä Chattanoogan topoja voisi ostaa. Kahvilassa viereiseen pöytään istahti kuitenkin Redistä kauppareissulla ollut kiipeilijä, Andrew. Hän vakuutti, että kyllä Redistä kuiviakin reittejä löytyisi. Päätettiin siis antaa Redin hiekkakivelle mahdollisuus ja saatiin vielä Andrew oppaaksikin. Mainittakoon lisäksi, että Andrew on asunut 4 edellistä vuotta pääosin pakettiautossaan, tehden töitä sieltä käsin.

Selvitimme mutatiekruxit Andrewn varsin uskottavan kolhuisen Sprintterin perässä ja löysimme kuin löysimmekin muutaman kuivan reitin. Redin kiipeily oli juuri sellaista kuin oltiin oletettukin. Eli todella hauskaa, jyrkkää pokettibingoa hyvällä kitkalla.

Kiipeily vakuutti, mutta sääennuste ei edelleenkään. Vietettiin kylmä yö legendaarisen Miguels pizzan pihalla ja aamukohmeisina päätettiin paeta hetkeksi vielä etelämmäksi.

Chattanoogaa on mainostettu keski-idän kiipeilykaupunkina, ja pääalueet on koottu kolmeen eri topoon: Chatt Steel, Chatt Trad ja Chatt Bloc. Ja kyllä siellä kiveä olikin, jos niille vain pääsi. Ensimmäinen kallio, jolle yritimme, oli suljettu metsästyksen takia. Seuraavalle piti maksaa pääsymaksu ja täyttää vastuuvapauslomake jossain netissä. Tuntui turhan haastavalta. 

Kolmas kallio, jolle sitten päädyimme, vaati myös kaiken maailman nettilomakkeiden täyttöä ja vakuutteluita. Vannottuamme kautta kiven ja kannon saimme koodiin parkkipaikan portin lukkoon. Deep Creek -niminen alue oli hieman synkähkö, mutta onnistuttiin löytämään pari kuivaakin reittiä. Suuren lähetysjuhlan sijaan teema oli kyllä lähinnä päiväkävely metsässä. No olihan ne hänkit melko jylhiä ja hienoja - mutta pääosin märkiä.

Chattanooga on kuulu myös hienosta boulderoinnista, johon päätimme seuraavaksi tutustua. Stone Fort aka Little Rock City on golfklubin mailla sijaitseva kompakti boulderpuisto. Reittejä golfkentän kupeessa on satoja ja kivien välissä voi hyvinkin erehtyä olevansa Ranskan Fontainebleaussa. Kivi ja reitit olivat yhtä hyviä, mutta kitka sitäkin parempi. Golfklubilta saa kätevästi vuokrattua pädeja ja nautittua kiipeilyn jälkeen palauttavat viheriötä ihaillen. Kunhan on pukeutunut etiketin mukaisesti. Miinuksena tässä golfkenttämeiningissä on tosin se, että kiipeily maksaa 9$ päivä per nuppi. 

Stone Fort - boulderit vasemmalla ja golfkenttä oikealla.

Eme ottelee Tristarin (V5) kanssa

Tristar edusti harvinaisempaa halkeamaboulderia

Rahalla saa ja rannekkeella pääsee

Parin päivän jälkeen pilvihanat aukesivat jälleen ja oltiin jo valmiita suuntaamaan lämpimään sisäkiipeilyhalliin hakemaan metrejä. Kiipeilyhallin kassapoika antoi kuitenkin vinkin Little River Canyonista (LRC). Siltä kuulemma löytyisi sektori, joka pysyy sateellakin täysin kuivana. LRC sijaitsee Alabaman puolella Fort Paynen kaupungissa. Ajomatkaa ei ollut kuin tunnin verran Chattanoogasta etelään, joten päätimme antaa paikalle mahdollisuuden.

Se kannatti, ja kiipelimme pari päivää liskosektorilla. Lizard Wall tarjoaa puolisensataa 15-25 metristä, lievästi päällekaatuvaa ja oterikasta hiekkakiveä. Reitit olivat todella sporttisia ja otteet olivat pääosin sidereita, undereita tai slouppaavia kahvoja. Aurinko paistoi seinämälle aamulla, joten vihdoin päästiin lomatunnelmiin. 

Emekin oli jo sitä mieltä, että tarkenee

Paikallinen kaveri näyttää kuinka hiekkakivi taipuu

Pulteissa on usein säästelty. 20 metrissä oli viisi pulttia. Eipä siinä, eihän tässä tonttausvaaraakaan ole kun eka pulttikin on yli viidessä metrissä.